perjantai 26. tammikuuta 2018

Panimopäivitys osa 1: Höyryn- ja kosteuden poisto keiton aikana


Panimomme rakennusosastolta Jaakko moi, tässä tekstissä käymme läpi panimotilojemme parannusprosessin haastetta. Ensimmäisen keiton aikoihin, loppuvuonna 2017, totesimme isojen kattiloidemme tuottaman paljon vesihöyryä ja kosteutta keiton aikana, mitä tuotantotilojen painovoimainen ilmanvaihto ei pysty siirtämään ulos.

Saimme keitot suoritettua kuitenkin kunnialla loppuun, mutta seuraavaa kertaa ajatellen tähän asiaan oli saatava muutos. Suoraan ajatuksemme suuntautui koneelliseen ilmanpoistoon keittokattilan päälle, mikä on ikään kuin iso liesituuletin. Kyseisen teknisen ratkaisun mitoituksen jätimme ammattilaisille, tässä tapauksessa kaverin kautta tutulle Onninen Oy:n myyjälle. Karkea suunnittelu tehtiin kuitenkin itse. 



Ilmanvaihtoputken linja tulisi olemaan noin kolme metriä pitkä kattilan päältä ulkoseinän läpivientiin asti. Ilmanvaihtoputken halkaisijaksi määräytyi standardikokoinen 125 mm putki, jonka puhallus/imu hoidetaan kanavapuhaltimella, joka asennetaan suoraan ilmanvaihtoputkeen. Kanavapuhallinta käskytetään tyristorisäätimellä, jonka avulla voimme muuttaa –puhaltimen pyörimisnopeutta tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa putken koko ja kanavapuhallin oli siis käsitelty. Seinään tehtävä läpivienti ei ollut myöskään minkäänlainen ongelma. Takaisinvirtaus ajalle jolloin emme keitä olutta (kyllä, niitäkin on) pystytään myös sulkemaan käsikäyttöisellä kanavasulkuventtiilillä. Sulkuventtiili on asennettu kanavapuhaltimen ja ulostulon väliin, mahdollisimman lähelle seinää. Kyseisen sulkuventtiilin läppä mikä sulkee ilmanvaihtokanavan, on kumihuulella/tiivisteellä varustettu ja näin ollen sulkuasennossa erittäin tiivis. Ei pääse lämmöt karkaamaan venttiilin ollessa kiinni.


Enää ainoana kysymysmerkkinä tässä projektissa oli kerääjäkotelo kattiloiden päälle. Ensi alkuun mietimme, että rakentaisimme itse pellistä jonkinlaisen kerääjäkotelon, joka yhtyy 125 mm pyöreään ilmanvaihtokanavaan toisesta päästä. Tämän vaiheen suunnittelu ei ehtinyt omasta päästä pidemmälle, kun mietin taas, että mitä löytyy valmiina. Käynti paikallisessa LVI-liikkeessäpaljasti, että suoria kerääjäkoteloita ei ollut listoilla myynnissä, mutta vastaava rakennelma oli mahdollista toteuttaa adaptereilla. 125 mm putkella pääsee adapterilla 200 mm putkeen ja 200 mm putkesta pääsee adapterilla 400 mm putkeen. Mietin asiaa noin 5 sekuntia, 400 mm. Sehän riittää. Hintakaan ei ollut sen kalliimpi, kuin itse itse rakennettu kotelo, hyvä ja antoisa käynti kyseiseen liikkeeseen.

Asennus ei osoittautunut myöskään ongelmaksi, askartelin tämän rakennelman sähköasentajakaverini kanssa paikalleen. Ensiksi oli saatava seinään reikä, tähän käytimme 133 mm reikäporaa/kuppiterää, josta 125 mm putki menee hyvin läpi ja läpiviennin seinämille jää vielä pelivaraa uretaanivaahdon kanssa eristämiseen. 


Kattoon asennettiin ruuvikiinnikkeet putkenkannattimille suoraan sisäkattopaneeleiden koolauspuihin. Näistä kiinnikkeistä oli tultava alaspäin noin 120 mm kanavapuhaltimen rakenteesta johtuen, tämä hoidettiin M8 kierretangolla. Ilmanvaihtoputket leikkattiin oikeaan mittaan ja kasattiin yhteen puhaltimien kanssa. Käytimme oikeaoppisesti putkien liitoksissa vielä vetoniitti varmistusta. Seinän läpivientiputki ja kanavapuhallin kasattiin yhtenä kokonaisuutena ja kiinnitettiin erikseen. Kaikki muut kanavapuhaltimelta eteenpäin kasattiin valmiiksi ja nostettiin kasauksen jälkeen suoraan kiinnikkeisiin kiinni.

Itse asennukseen taisi kulua hurjat kaksi tuntia. Sähkötöiden ja –kytkentöjen osuuden hoiti tosiaan sähköasentajana toimiva kaverini. Kytkettäväksi jäi siis kanavapuhallin, joka kytkettiin vikavirtasuojan kautta ja tyristorisäätimellä varustettuna. Näistä hommista kiitos Pasille.


Asennuksen jälkeen koko paketti oli välittömästi valmis käytettäväksi ja jo ensimmäisellä koekäytöllä selvisi, että tämän laitteiston imuteho riittää varmasti keiton aikana. Kohta pääsemme kokeilemaan uutta laitteistoa tositoimissa, mutta henkilökohtaisesti en hetkeäkään epäile laitteiston toimivuutta tai riittävyyttä kyseiseen käyttötarkoitukseen.


-Jaakko


torstai 18. tammikuuta 2018

Ensipuraisu: Koe-erä No. 1: WLP351 & WLP500

Tällä kertaa maistellaan oluita, jotka ovat ensimmäisiä panoja uusilla 60 litran kattiloilla. 2017 vuoden lopulla oli ensimmäinen panopäivä, jonka lopputuloksena saatiin kolme olutta samalla vierteellä. Vierteen vahvemmasta etuosasta keiteltiin herkullinen DIPA, josta lisää myöhemmin. Loppuvierre keiteltiin ja jaettiin kahteen käymisastiaan tätä hiivavertailua varten. Toisen astian vierre käytettiin White Labsin WLP–351 -hiivalla (Bavarian Weizen ale) ja toinen WLP-500 -hiivalla (Monastery ale). Kumpikaan hiiva ei ole kovin perinteinen pale ale -hiiva, mutta kokeilujen tekeminen on aina mukavaa.


Speksit:

7,1 Alk. Vol. % (6,3 WLP500), 65 IBU, 12 EBC

Erä: #37.1 & 37.2
Pantu: 26.11.2017
Astioitu: 10.12.2017
Maltaat: Pilsner, Vienna, Munich, Vehnä & Kaurahiutale
Humalat: Galena & Mosaic
Hiiva: WLP 351 – Bavarian weizen ale & WLP 500 – Monastery ale
Muuta: Irish Mossia (kirkaste)



Ensimmäisenä maisteluun WLP-351 -versio. Lasiin kaatuu kultaisen oranssia, hieman sameaa olutta tiheällä valkoisella vaahdolla. Tuoksu on yllättävän neutraali. Olemme kerran aiemmin panneet Hopfenweissea samalla hiivalla ja huomasimme saman asian. Tämä hiiva peittää tehokkaasti humalan. Tätä hiivaa pitäisi testata perinteisempään vehnäolueen ja suuremmissa lämpötiloissa, koska tuoksussa ei myöskään ole paljoa vehnälle perinteisiä banaanin ja neilikan aromeja. Käymisen aikana olut antoi lagerkäymisestä tuttuja pistäviä rikin virhemakuja, mutta ne ovat pullossa kadonneet aika hyvin. Tuoksu on leipäinen, viljainen, kevyen persikkainen ja sitruksinen, taustalla lymyilee perinteisempiä vehnän banaania ja mausteisuutta. Mosaicin tarjoamaa trooppista hedelmää ei näy missään. Maku on kuiva, greippinen, maltainen ja vähän yrttinen. Suutuntuma on vielä vähän kevyt, mutta paranee varmasti iän myötä. Katkero on lempeän greippinen, sitä saisi olla omaan makuun enemmän. Uuden laitteiston ensimmäisessä keitossa ei käytetty mitään veden säätöä, kuten kipsiä, millä olutta olisi saatu ehkä vähän raikkaammaksi.


Seuraavaksi käsittelyyn WLP-500 -versio. Lasiin kaatuu saman väristä, ehkä vähän kirkkaampaa olutta. Hiilihapot ovat tässäkin oluessa samalla tasolla. Tuoksu on parempi kuin edellisessä. Siinä on kuivaa mausteisuutta, aprikoosia, appelsiininkuorta, viikunaa ja vähän leipäistä mallasta. Tämäkin hiiva syö aika hyvin humalan pois, räikeää Mosaicia ei löydy taaskaan, mutta hiivan hedelmäisyys paikkaa. Maku jatkaa vahvasti tuoksun linjoilla, belgihedelmää ja mausteisuutta greipin puraisulla. Vaikka WLP-351 -versio kävi useamman ominaispainopisteen kuivemmaksi, tämä olut tuntuu paljon kuivemmalta. Hiivan mausteisuus varmaan aiheuttaa tällaisia tuntemuksia. Suutuntumasta ja katkerosta jää samanlaiset fiilikset kuin edellisessä oluessa.



Tämä oli kiinnostava kokeilu, vaikka kumpikaan olut ei ollut täysin onnistunut. Saatiinpahan kokeilun jäljiltä hiivapankkiin hiivat talteen. WLP-351:stä pannaan varmaan seuraavaksi Dunkelweizenia ja WLP-500 sopisi luultavasti hyvin esimerkiksi Tripeliin. Uusi isompi laitteisto mahdollistaa kokeilua todella paljon. Onhan se tylsää juoda 60 litraa samaa olutta, jos olisi mahdollista saada vaikka 4 erilaista olutta samalla vaivalla.

-        Ville, Anssi & Jaakko


torstai 11. tammikuuta 2018

Kellarin kätköistä: Plevnan Siperia 15*

Tällä kertaa kellarista löytyi suomalaista imperial stouttia. Plevnan panimoravintola on tarjonnut herkkujaan tamperelaisille jo vuodesta 1994. Melkein kaikki panimon tuottama olut myydään suoraan ravintolan hanoista, mutta välillä näitä herkkuja on päätynyt ihan pulloonkin. Plevnan Siperia on tiukasti humaloitu imperial stout, jota on löytynyt muutamana vuotena myös Alkosta (13, 15, 16?). Tämä on kellarin viimeinen pullo 15-erää, 16-erää vielä löytyykin.



Speksit:

Panimo: Koskipanimo (Panimoravintola Plevna)
Olut: Siperia
Oluttyyli: Imperial stout
Vahvuus: 8 Vol. %

Lasiin valuu mustaa, melkein öljyistä eliksiiriä. Oluen päälle asettuu kevyt mokan ruskea vaahto. Tuoksu iskee kimppuun kovalla moukarilla. Tuoreen version vahva humalan sitrus ja pihka ovat vaihtuneet lakritsaan ja nokipannukahviin. Tuoksussa tummaa suklaata, espressoa, lakritsanjuurta, paahdettua leipää, kevyttä toffeeta ja savua. Maku on pyöristynyt oikein lempeäksi: maitosuklaata, kuivakakkua, yrttisyyttä, suolaista karamellia ja vähän pihkaa. suutuntuma on herkullisen öljyinen, josta herää tiukkaan katkeroon. 


En kyllä osaa päättää, kumpi on parempi, tuore vai kypsynyt tuote. Tuoreen tavaran greippipuraisu on kyllä hekumallinen, mutta pehmeän lakritsainen nokipannukahvi on myös herkullista. Sovitaan, että tämä on tasapeli ja juodaan vaan paljon Siperiaa, tuoretta ja kypsyteltyä.


-        Ville

tiistai 28. marraskuuta 2017

Uuden panimon rakennusprojekti

Tampereen insinööripanimon järjen ääni täällä hei (jossain blogitekstissämme minua, Jaakkoa, tituleerattiin porukkamme järjen äänenä). Katsotaan, muuttuuko mielipiteenne tämän tekstin perusteella. Vuosi 2017 lähenee loppuaan ja lisäksi myös panimoporukkamme pikkujoulut sekä ensimmäiset panot uudella laitteistolla. Yhtiöokouksessa (pikkujouluissa) suunnittelemme toimintamme tulevaisuutta ja suuntaa mihin haluamme kehittyä. Viime vuoden yhtiökokouksessa olimme kaikki yksimielisiä siitä, että konseptimme ja reseptimme ovat toimivia ja toimintaa pitäisi ehdottomasti kasvattaa.


Vuoden alussa lähdimme pohtimaan vaihtoehtoja keittokalustolle. Ideoimme sähkövastuksilla toimivasta vesivaipallisesta kattilasta ja piirsimme jopa jokusia suunnitelmia. Lähestyimme tilannetta kuitenkin liian monimutkaisen ajattelun kautta, onhan sellaisia jo olemassa. Alkuperäiset suunnitelmamme muuttuivat nopeasti itsetehdyistä kattiloista sähkövastuksilla lämpiäviin vesivaipallisiin suurtalouskattiloihin. Alussa huomasimme, että kattiloiden hinnat olivat uutena korkeita, reilusti yli budjettimme ja käytetyt viedään käsistä nopeasti. Jokusen kuukauden etsiminen kuitenkin tuotti tulosta ja sopivat kattilat löytyivät nettihuutokaupasta sopuhintaan. Uudet keittokattilamme ovat Metoksen suurtalouskeittiön kippikattilat (2x60 litraa), vuosimalli pyöreästi jostain 1990-luvun nurkilta.


Kattiloiden osto- ja nouto sujui kivuttomasti Anssin kanssa uusiin suunniteltuihin tiloihimme. Uudet laitteet tulivat minun autotalliini, minne tein kesän aikana eristyksiä, jotta tallissa pystyisi työskentelemään myös talvella. Kelien kylmetessä huomasimme, että lämpötilat putoavat eristyksistä huolimatta lähelle nollaa. Tulevaisuudessa pohdimme lattialämmitystä, mikä myös mahdollistaisi oluiden käymisen autotallissa.


Seuraavassa vaiheessa sähköasentajana toimiva kaverini tuli kytkemään kattiloiden sähköt, nyt puhutaan kumminkin 16A 3-vaihevirralla toimivasta laitteistosta. Sähkötöiden jälkeen pääsin testaamaan kattiloiden toiminnan. Testi suoritettiin keittämällä 50 litraa vettä. Lähtölämpötila 12°C, josta lähdin lämmittämään vettä täydellä teholla aina kiehumispisteeseen asti. 88 asteen lämpötilannousu otti laitteistoltamme vain 33 minuuttia, lämmityspuoli on siis kunnossa.

Seuraavaksi mietimme mäskäystä ja siivilöintiä. Tähän asti olimme suorittaneet keittojemme mäskäykset niin sanottuna pussimäskäyksenä, uudella laitteistolla kyseinen pussimäskäys ei tule enää kysymykseen kasvaneen eräkoon vuoksi, joten lähdimme miettimään ratkaisua tähän vaiheeseen. Emme halunneet porata kattilaan reikiä, koska vaipassa on lämmityksen aikana kova paine. Tulimme siihen tulokseen, että tarvitsemme sahdin valmistuksesta tutun kuurnan. Sen avulla voimme suorittaa mäskäyksen jälkeisen siivilöinnin tehokkaammin kasvaneella eräkoolla. Kuurna piirretiin taas paperille ja sen toimintaa alettiin pohtimaan porukalla. Tulimme pääpiirteistä ja materiaaleista yhteisymmärrykseen, jonka jälkeen alkoi raaka-aineiden hankinta.


Kuurna evo1 kasaaminen suoritettiin TIG-hitsauksen harjoitustyönä ammattikoulussa, jonka seurauksena totesin, että 1mm paksu RST ja TIG-hitsaus ei ole kaikkein helpoin ratkaisu. Nyt ensimmäisen kuurnan valmistumisen hetkellä mielessä alkaa pyörimään jo parannusehdotukset Kuurna evo2-versioon. Näin itse tekemällä laitteiston valmistuskustannukset pysyvät hyvin kurissa.


Viimein voimme aloittaa keitot suuremmilla kattiloilla. Uudet tilat ja isommat laitteistot tulevat varmasti ensi alkuun vaatimaan meiltä hieman uuden opettelua, mutten henkilökohtaisesti koe tätä muutosta mitenkään ylivoimaisen haastavana vaan pakollisena ja positiivisena loikkana suurempiin saappaisiin. Seuraava haasteemme oluen valmistuksessa on vierteen jäähdytys keiton jälkeen, tähän vielä mietitään kustannustehokkaita ratkaisuita. Suunnitelmia ja visioita lähdetään taas hiomaan kuntoon ensi vuotta ajatellen. Kerromme tulevaisuudessa tarkemmin prosessista, kunhan saamme askelmerkit kohdilleen. Tyylikkäästi Lontooksi kirjoitettuna; Only god knows what´s coming.


-Jaakko

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Kellarin kätköistä: Westvleteren XII

Nyt korkataan yksi olutmaailman suurimpia tähtiä. Kyseessä on belgialaisen Westvleterenin trappistipanimon valikoiman vahvin eli numero 12. Tämän lisäksi panimon valikoimassa on 5,8 %:n Blonde ja 8 %:n numero 8. Olut löytyy monelta ”maailman parhaat oluet” -listalta, osittain varmaan siksi, että sitä sai pitkään ostettua pelkästään suoraan panimolta ja vain tiettyinä päivinä. 2012 olut meni kuitenkin laajempaan jakeluun, kun luostari tarvitsi rahaa korjaustöihin. Olut tuli nyt myös Alkon valikoimaan (aika suolaiseen hintaan), niin pitihän se ottaa testiin. Avataan nyt tämä olut, niin nähdään, onko tämä legenda mistään kokoisin.



Speksit:

Panimo: Westvleteren Abdij St. Sixtus
Olut: 12 (XII)
Oluttyyli: Belgian dark strong ale
Vahvuus: 10,2 Vol. %

Lasiin kaatuu kirkasta tumman punertavaa herkkua, runsas vaahto haihtuu nopeasti jättäen kevyen pitsin lasiin, todella kaunis olut. Tuoksu on yllättävän neutraali. Pidempään tuoksutellessa löytyy tummaa leipäisyyttä, luumua, kuivattua aprikoosia, yrttisyyttä ja kevyttä marmeladia. Tuoksu ei vahvistunut tai monipuolistunut edes oluen lämmetessä. Maku on kuiva, tumman hedelmäinen, limppuinen, mausteinen ja kevyen paahteinen. Alkoholi ei maistu. mutta lämmittää taustalla.  Suutuntuma on kevyen kermainen, hiilihapot pistelevät kivasti lopussa.



Täytyy kyllä sanoa, että ei mene itsellä maailman parhaiden oluiden joukkoon, esimerkiksi Rochefortin 10 painelee heittämällä ohi. Esimerkiksi viime vuoden Tallin craft beer weekendeillä virolainen Lehe tarjosi tätä olutta omanaan, eikä se saanut täysiä pisteitä kaikilta. 12 on kuitenkin puhdas ja klassinen esimerkki tyylistään, mutta on vähän turhan suoraviivainen. Oluen parasta ennen -päivämäärä on 2020 eli olut on vielä nuori. Toinen pullo löytyy vielä kellarista, että katsotaan, mitä ikäännytys tuo tullessaan.


-        Ville